Urheilija keskiössä –mitä tapahtuu kulisseissa?

Kirjoitin seuraavan tekstin eräällä liikunnan yhteiskuntatieteiden opintoihin sisältyvällä kurssilla ja julkaisen sen nyt täälläkin, koska aihe on niin ajankohtainen. Se sisältää kannanottoja ja pohdintaa Huippu-urheilun muutostyöryhmän raporttin liittyen.


Urheilijan polku ja urheilija keskiössä ovat muutostyöryhmän raportin kantavia ja varmasti kauan mietittyjä voimasanoja. Ajatus niistä ja niiden kehittämisestä ovat kauniita ja pidän siitä, että huippu-urheiluun halutaan satsata paljon ja kehittää sen ympärille verkosto, jossa ajatellaan vain urheilijan parasta ja kehittymistä urheilijana. Pidän itsekin tärkeänä sitä, että urheilija asetetaan keskiöön ja olosuhteita lähdetään kehittämään hänen tarpeistaan käsin sellaisiksi, että ne kaikki palvelevat häntä saavuttamaan kansainvälisen huipputason.

Urheilija keskiössä on siis oikea ajattelutapa, mutta itseäni mietityttää, jos ajatus onkin vain kulissi.  Korostetaan urheilija keskiössä –ajattelua, mutta todellisuudessa rakennetaan ja lisätään tarpeettomia organisaatioita ja toimijoita huippu-urheilukentän laidalle. Laitetaan rahat suunnitteluun ja raskaiden organisaatioiden muodostamiseen, joiden yhtenäinen pyörittäminen on haasteellista. Toivon todella, että ajatukseni on vääriä!

Suunnitellaan suunnittelun ilosta ja luodaan erilaisia ohjelmia ja visioita, kuten seuraava: ”Urheilijan polun osaamisella, yhteistyöllä ja intohimolla parhaaksi pohjoismaaksi 2020.”. Pyöritellään huippu-urheilun arvoperustaa ja voivotellaan, kun ollaan urheilusponsoroinnissa jäljessä muita pohjoismaita miljoonia euroja. Missä on vika? Vaikuttaa siltä, että suomalaiset urheilupäättäjät ja työryhmät hallitsevat kyllä suunnittelun jalon taidon, mutta missä ovat keinot, joilla kaikki nuo hienot suunnitelmat toteutetaan. Minun silmissäni osa tuosta kahdesta ja puolesta miljoonasta eurosta pölähti tuhkana ilmaan jo siinä hetkessä kun sain tuon 40 –sivuisen kuvia vilisevän loppuraportin käsiini.

Olen monessakin asiassa muutostyöryhmän kanssa samaa mieltä ja raporttiin listatut kehittämiskohteet ovat huippu-urheilun saralla tänä päivänä hyvin ajakohtaisia. Akatemioita on kehitettävä laajemman huippu-urheilukulttuurin saavuttamiseksi ja joustavan urheilijan arjen muodostamiseksi erityisesti opiskelun ja urheilun yhdistämisessä. Osaamisohjelma tuo urheilijoille ja valmentajille tietoa, joita he eivät ehkä ole osanneet ajatella optimaalisen kehittymisen kannalta. Huippuvaiheen ohjelma taas varmistaa huippujen kehittymisen ja pysymisen maailman kärjessä. Nämä kaikki lunnollisesti tukevat toisiaan jos koko paletti saada käytännössä toimimaan, on siitä todella suuri apu.

Mutta saimmeko mitään uutta? Edellä esitetyt asiat tiedettiin varmasti jo ennen tämän projektin läpikäymistä. Tarvitaan rahaa, parempaa yhteistyötä lajiliittojen kanssa, akatemiaverkoston tiivistymistä, enemmän tukea kehittyvien urheilijoiden arkeen ja osaamisen kartuttamista. Tässähän on asioita, jotka ovat olleet urheilussa läsnä niin kauan, kun kilpaileminen ja harjoitteleminen ovat siihen kuuluneet. Silti oli tarpeellista vaivata näitä asioita edestakaisin kaksi vuotta ja käyttää siihen kohtuuttoman paljon rahaa. Niillekin rahoille olisi varmasti ollut tehokkaampia käyttökohteita itse urheilijoiden parissa ja voisimme olla jo aiemmin kuin 2020 pohjoisemaisessa vertailussa huippu-urheilumaa.

Rahaa tarvitaan aina ja varsinkin me urheilijat osaamme sanoa, mihin niitä resursseja huutavimmin tarvitaan. Odottelinkin, milloin meitä urheilijoita lähestytään ja tiedustellaan, mitä me tarvitsemme. Noin kuukausi sitten Olympiakomitea lähestyi sähköisen kyselyn muodossa. Kyselyn tarkoitus oli kartoittaa urheilijoilta ajantasaista tietoa epäkohdista ja nykytilasta, jotta järjestelmän urheilijalähtöinen kehittäminen on mahdollista. Kyselyn kohderyhmänä olivat aktiiviset ja jo huippu-urheilu-uransa päättäneet maajoukkuetason suomalaiset urheilijat. Kyselyyn osallistumisella kerrottiin olevan mahdollisuus vaikuttaa tukijärjestelmien kehittämistyöhön ja siviiliuran joustavampaan yhteensovittamiseen urheilu-uran kanssa. Ihmettelen, miksi tällainen kysely lähetettiin vasta nyt, kun suunnittelu on jo saatu päätökseen. Nämä asiat olisi pitänyt selvittää muutostyön alkuvaiheessa, sillä ne ovat koko muutoksen kantavan ajatuksen ”Urheilija keskiössä” oleellisimpia osia.

Muutosraportissa tulee hyvin vahvasti esille myös se, että huippu-urheilukulttuurin kehittyminen vaatii laajan organisaation kehittymistä. Toivottavasti tällä kehitystyöllä tarkoitetaan nimenomaan kehitystä siihen suuntaan, että johtajia karsitaan ja raskaita organisaatioita kevennetään. Johtaminen ei tee Suomesta huippu-urheilumaata vaan ratkaisevimman työn tekevät urheilijat ja valmentajat, joille suurin osa huomiosta tulisi suunnata. Toki toiminta vaatii suunntelmallisuutta ja oman pääkokkinsa, mutta liian monta samassa sopassa saa vain sotkua aikaan. Emme tarvitse kaikkia niitä väliportaan johtajia, joita nytkin erinäiset järjestöt ovat pullollaan.

Raportissa oli esitettynä erilaisia resurssi-ideoita, joista en tosin löytänyt uusia oivalluksia. Jo ennen kyseistä raporttia on tiedetty, että lajeista on muodostettava mielenkiintoisia tarinoita ja tehtävä voimakkaampaa brändäystä, jotta media ja penkkiurheileva suomalainen kiinnostuisivat. Esimerkiksi SM-liiga on osannut tehdä tämän brändäyksen jo 1970 -luvulla. Miksi muut lajit eivät ole menneiden vuosikymmenien aikana ottaneet siitä mallia ja lähteneet kehittämään omaa tuotettaan yhteistyössä jo toimivien lajiryhmien ja jopa median kanssa? Miksei ole rakennettu tarinoita ja saatu sponsoreita kiinnostumaan? 

Mietin pitkään, millä sosiologisella teorialla lähtisin tarkastelemaan tätä huippu-urheilun muutostyöryhmän työtä ja sitä, miten muutos tulee tästä jatkumaan. Pierre Bourdieu on puhunut vallan kentistä ja myös tähän kokonaisuuteen voidaan soveltaa hänen näkemyksiään. Kilpaurheilun ydin on yksinkertaisimmillaan ja ajatellessamme nimenomaan kilpailemista, puhdas esimerkki valtakentästä, jossa taistellaan erilaisista pääomista, kuten voittopalkinnoista, rahasta, maineesta ja kunniasta. Huippu-urheilijat rakentavat uransa aikana itselleen valtavat sosiaaliset ja kulttuuriset pääomat. Huippu-urheilun muutoksen tavoitteena on päästä toimimaan yhdellä suurella kentällä ja heidän tavoitteena on vähentää ainakin lajien välistä kulttuurisen pääoman taistelua. Urheilun luonne on hierarkkista, mutta lajien tukiorganisaatioiden ei tulisi hakeutua siihen asetelmaan ja vaan juuri muutostyöryhmän suunnitelman mukaisesti puhaltaa yhteen hiileen. 

Tämä huippu-urheilun muutostyöryhmän 40 –sivuinen raportti on Weberiä lainatakseni vain aiemmin keksittyjen ideoiden ideaalimalli siitä, miten suomalaisen urheilujärjestöelämän tulisi huippu-urheilijan tukemiseksi kehittyä. Tärkeintä on kuitenkin, että urheilija on asetettu keskiöön. Lavasteet urheilijan ympärillä ovat periaattessa tuttuja, mutta joko ne nyt saataisiin toimimaan kokonaisuutena ja vain urheilijan arkea edistäen. Jää siis nähtäväksi, kuinka puhtaasti nämä suunnitelmat toteutetaan ja keinot kulisseissa saadaan toimimaan.