Nyt tälle vaikealle vuodelle ja kesälle on viimeinkin laitettu piste. Tämän kesän viimeinen kisa on takana ja nyt alkaa ylimenokausi ja polvien kuntouttaminen. Halusin yrittää vielä ja tehdä loppuun asti hyvää tulosta, mutta nyt on vaan myönnettävä itselle, etten siihen enää tänä kesänä pysty. Tämä oli vaikea, mutta nyt ainoa oikea ratkaisu. Haluan kertoa tämän haastavan vuoden vaiheista, jotta voin jättää sen kokonaan taakseni.
En onnistunut saamaan viime tammikuussa alkaneita polvivaivoja kevään aikana aisoihin. Muutamilla lääkärien toimenpiteillä niitä tehtiin kivuttomiksi, mutta eipä nekään todellisuudessa kovin pitkälle kantaneet. Aluksi vaiva oli vain vasemmassa polvessa, mutta kevään ja kesän mittaan myös oikea alkoi oireilla, mikä tietenkin johtui vasemman varomisesta ja kivuista. Voi kuulostaa typerältä, että olen kahlannut kesän läpi kipeillä polvilla, mutta niitä parempia päiviä on välillä ollut ja silloin haluaa uskoa siihen, että nyt mennään parempaan suuntaan. Halu kilpailla ja menestyä oli kova.
Pari viikkoa sitten olleet Kalevan kisat olivat kivun kanssa elämiselle viimeinen pisara. Halusin taistella täysillä mitaleista ja parantaa vielä kauden parasta aikaani. Tiesin, että jos sattuisi olemaan hyvä päivä, pystyisin juoksemaan ennätykseni, koska Joensuun aika 13,36 ja EM-rajan alitus oli antanut vahvaa uskoa siihen. Juoksu ei Joensuussa ollut mikään täydellinen ja siksi se kasvatti valtavasti itseluottamustani Kalevan kisoja kohti mentäessä.
H-hetki koitti ja en valitettavasti saanut sitä toivomaani hyvää päivää. Kaikki tekeminen oli melko vaikeaa ja tuskaista. Finaaliverryttelyssä en enää pystynyt tekemään oikeastaan mitään ja jouduin keräilemään tovin itseäni kentän laidalla jahkaten päätöstä siihen, mikä on järkevintä. Takaraivossa jokin kuitenkin vaati minua juoksemaan ja lähdin radalle pakottaen itseni irti kivusta ja kaikista niistä epätoivon tunteista, joita verryttely oli herättänyt. Typeryyttä kenties, mutta seison typerienkin päätöksieni takana. Vaikka jäin neljänneksi vaatimattomalla ajalla, olin tietyllä tavalla voittanut itseni.
Kuopion jälkeen menin vihdoinkin magneettikuviin ja eihän polvissa kaikki ollut ihan kunnossa. Molemmissa on rasitusmurtuman esiasteet, kondromalasiaa ja vasemmassa vielä hyppääjän polvi. Rauhoitin heti treenaamiseen ja kaiken iskuttamisen, mutta koska lääkärit eivät suoranaisesti kieltäneet kilpailemasta, halusin vielä yrittää. Halusin uskoa parempaan vielä kerran. Myös huoli tulevan talven valmennusryhmistä ja -tuista painoi mieltä ja siksi ajattelin, että minun on pakko vielä juosta.
Espoon kisan jälkeen tulin viimein siihen tulokseen, että nyt tämä saa loppua. Minun on turha enää hakata päätäni seinään tämän asian kanssa, koska kilpaileminen ei ainakaan korjaa tilannetta. Terveys on asetettava etusijalle, sillä vain terveenä pystyn huipputuloksiin. Nämä vaivat saadaan onneksi kuntoon levolla ja oikealla kuntouttavalla harjoittelulla, ja toivon, että voin aloittaa uuden harjoituskauden terveenä lokakuun alussa.
Kun olen nyt saanut laitettua pisteen tälle kaudelle, olo on kieltämättä huojentunut. Tämän kesän paras aika 13,36 antaa uskoa ja luottoa siihen, että pystyn vielä paljon parempaan. Oli liiton tuki ensi talvena tai ei, tuleva vuosi tulee olemaan minun vuoteni! Asiat sen suhteen ovat alkaneet jo järjestyä ja uusia ovia on auennut, joten nyt aion jättää tämän kaikin tavoin vaikean vuoden taakseni, hoitaa polvet terveiksi ja mennä iloisin mielin parempaa vuotta kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti