Jäähyväiset

Nyt on tullut se hetki, sivun kääntämisen aika. Takana on 18 vuotta upeita hetkiä kilpa- ja huippu-urheilun maailmassa. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu oikealta katsoa omaa elämää uusin silmin ja innostua uusista, erilaisista haasteista.

Juokseminen, hyppeleminen ja leikkiminen omalla pihalla ja lähimetsissä olivat aina olleet parhaita ajanviettotapoja yksin tai kavereiden kanssa. Välillä isä vei Paltamon kirkonkylän urheilukentälle ja siellä harjoiteltiin lisää pituushyppyä ja juoksemista. Kilpailuissa käyminen oli jännittävää ja ne perhoset vatsan pohjassa saivat innostumaan juoksemisesta vaan koko ajan enemmän. Ensimmäiset piikkarit oli todella kummallinen juttu, kun kehotettiin juoksemaan päkiöillä. Pahuksen vaikeatahan se oli. Tämä reipas 11-vuotias ei halunnut antaa periksi, vaan halusi kovasti juosta ja hyppiä vielä enemmän

Seuraava askel oli yleisurheilukoulu, mutta sekin jännitti paljon, koska eihän siellä pienen paikkakunnan yleisurheilukoulussa ollut muita tyttöjä. Lopulta uskaltauduin mukaan ja olin heti vahvasti osa tuota porukkaa. Parin vuoden jälkeen aloin harjoitella systemaattisesti harjoitusohjelman mukaisesti tavoitteenani nuorten SM-kilpailuissa menestyminen. Harjoittelin kahden minua vanhemman pojan, Aleksin ja Tuomaksen, kanssa ja sieltä se valtava periksi antamattomuus on varmasti kasvanut. Aina sain olla se, joka yritti sinnitellä peesissä.

Nuoruusvuosina tehdyt ennätykset ja tuloskehitys potkivat eteenpäin ja olivatpa mukana puskemassa myös ne lukuisat kirpaisevat neljännet sijat. Halusin vaan olla koko ajan parempi ja onnistua. Teini-iässä hieman kadotin ajatuksen siitä, missä haluan olla paras ja sekoilut oman ulkonäön ja syömisen kanssa pysäyttivät tuloskehityksen muutaman vuoden ajaksi. 17-vuotiaana olin SM-kisoissa kolmiloikassa toiseksi viimeinen. Tuolloin motivaatio oli kovasti koetuksella, mutta edelleen halusin tulla paremmaksi, parhaaksi. Ammattilaisten kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen viimein ymmärsin, että kehittyminen vaatii kaikkien osa-alueiden tasapainoa ja jos todella haluan olla paras, olisi minun alettava syömään niin kuin 9 kertaa viikossa harjoittelevan nuoren täytyy syödä. Kun oivalsin tämän, suunta kääntyi ja tulokset alkoivat jälleen kehittyä haluttuun suuntaan.

Seuraavana vastaan tulivat hirvittävän suuret harjoitusmäärät. Etäsuhteessa toteutettu valmennus oli tunnolliselle ja kunnianhimoiselle urheilijalle liian vaikeaa, koska tuntemus omasta kehosta oli vielä aivan lapsenkengissä. Jälkikäteen ajateltuna nämä vuodet olivat minulle todella tärkeitä kypsymisen ja pohjatyön kannalta. Olenkin kiitollinen silloiselle valmentajalleni Marko Haveriselle, joka sai minut ensimmäisenä ymmärtämään sen, mitä kilpaurheilu todella on ja mitä se vaatii.

19-vuotiaana pääsin armeijaan Lahden Urheilukouluun ja tuosta vuodesta tuli käänteentekevä urheilu-urani kannalta. Tapasin urheilun parista uusia ihmisiä, joista tuli minulle erittäin tärkeitä ja jotka ovat olleet urani tärkeimmissä vaiheissani tiukasti mukana. Tellu ja Otto, kiitos tästä käännöksestä kuuluu hyvin isosti teille! Myös ympärilläni työskennelleet ammattilaiset saivat minut tajuamaan sen, että olin harjoitellut liikaa ja väärin. Suurin ongelma oli, etten ymmärtänyt levon tärkeyttä suhteessa koviin harjoitusmääriin.

Kaksi vuotta tästä eteenpäin kevensin harjoittelua, mutta tuntui edelleen, että eihän tästä taida tulla enää mitään. Olin jo ajatellut lopettaa kilpaurheilun syksyllä 2008 aloittaessani opiskelut, mutta koska ihmiset ympärilläni olivat edelleen vahvasti urheilun maailmassa, halusin olla menossa mukana. Päätin kuitenkin tuolloin lähestyä harjoittelua erilaisesta näkökulmasta: aloin treenata enemmän hyvän fiiliksen enkä niinkään pakon sanelemana.

Ja jälleen suunta kääntyi. Seuraavalla hallikaudella sain vihdoin ja viimein murrettua neljännen sijan kirouksen ja saavutin nuorten SM-kilpailuissa pronssia. Muistan varmasti aina ne hämmennyksen ja ilon kyyneleet! Vihdoinkin olin onnistunut. Tästä eteenpäin urani jatkuikin hyvin nousujohteisesti. Motivaatio ja tahtotila harjoittelemiseen, kehittymiseen ja voittamiseen oli luja. Seuraavana kesänä junnuvuosien neljännet sijat ja haasteiden läpi kahlaaminen saivat parhaimman mahdollisen palkinnon, kun voitin viimeisessä mahdollisessa paikassa nuorten suomenmestaruuden. Itkua, naurua ja epätodellisen sekainen ja onnellinen olo. Siten kuvailisin urani siihen saakka parasta päivää!

Seuraavien vuosien aikana hilasin itseni Suomen kärkeen vakiinnuttaen paikkani siellä. 2010 yllätin kaikki kilpasiskot nappaamalla hopeisen mitalin Kajaanin Kalevan kisoissa kotikatsomon edessä. Voitin hopeaa myös 2012 ja 2013. Hallikausilta minulla on kaksi hopeaa ja yksi suomenmestaruus. Turun Kalevan kisoissa 2011 saavutin kansallisen tason merkittävimmän palkintoni, kun voitin aikuisten suomenmestaruuden. Tuo päivä oli kaikin puolin täydellinen! Kaikki oli niin hyvin ja tiesin pystyväni mihin vaan. Tuo päivä oli todistus siitä, että kaikki on mahdollista, kun palikat vaan osuvat kohdilleen.

Urani huippuhetkiä ovat olleet tietenkin arvokisaedustukset Helsingin ja Göteborgin Euroopan mestaruuskisoissa sekä Kazanin Universiadeissa. Ruotsiottelut olivat minulle, kuten monelle muulle urhieilijalle, erityisen tärkeitä tapahtumia. Koin suomipaidan päälle pukemisen etuoikeutena ja kunniatehtävänä. Ruotsiotteluiden tunnelmassa oli aina jotain erityistä ja innostavaa. Tässä fiilistelyvideo Göteborgin Ruotsiottelusta vuodelta 2012. Oli upeaa olla voittamassa maaottelua Suomen naisten joukkueessa.

Helsingin 2012 -kisaprojekti on suuri ylpeyden aiheeni. Syksyllä 2011 suomenmestaruuden ja ennätyskesän jälkeen päätin, että minähän juoksen Helsingin Euroopan mestaruuskisoissa ja satsasin siihen unelmaani kaiken. Ehkä myös asioita, joita ei enää myöhemmin voinut saada takaisin tai korjata, mutta en silti kadu tuota valintaani. Suuri unelma mielessäni porskutin eteenpäin ja harjoittelin paljon ulkomailla. Harjoituskausi sujui hyvin, mutta kisakausi lähti seuraavana keväänä takkuisesti käyntiin. Kuitenkin viimeisessä mahdollisessa paikassa Jämsänkosken aitakarnevaaleilla juoksin uuden silloisen ennätykseni 13,34 ja lunastin paikkani kisoihin. Helsingin huikeassa kisahurmoksessa ja kovassa paikassa parantelin vielä ennätystäni lukemiin 13,29. Tuota kisaa ja kesää en taatusti unohda ikinä!

Alkuvuodesta 2014 alkaneet ongelmat polvien kanssa ovat tuoneet minut tähän pisteeseen, jossa mielessä on aito huoli polvien kestävyydestä loppuelämäni ajan. Viime kevään leikkauksesta toipuminen ei ole mennyt toivotulla tavalla ja kuntoutus on ollut alusta saakka haastavaa. Nyt on todettava, ettei näistä enää tule aitajuoksupolvia ja ettei näillä voi enää päästä sille tasolle, jota urheilijana tavoittelin. Vaakakupissa on myös paljon muita suuria asioita, jotka näyttäytyvät minulle nyt aitajuoksua tärkeämpinä. Koen saaneeni lopulta hienon uran, joka opetti minut uskomaan unelmiini tilanteessa kuin tilanteessa. Tuota oppia aion vaalia aina elämässäni.

Kiitos kaikille uraani tukeneille ja muuttaneille ihmisille. Äiti, isä, Suvi, Marko, Hanna, Otto, Tellu... Listaan voisi nimetä vielä monia muita. Ja kiitos tietenkin urani tärkeimmälle mentorille ja koutsille Antti Haapakoskelle, joka tuki aina valintaani siitä, että valmensin itse itseäni ja antoi minulle apunsa mutkikkaissa tilanteissa. Kiitos teille, jotka olette kannustaneet minua erityisesti niinä takkuisina hetkinä. Teillä on ikuisesti paikka sydämessäni.

Kiitos merkittävimmille sponsoreilleni nonamelle, Lähitapiolalle sekä Paltamon kunnalle. Kiitos Paltamon Urheilijat, Asko Huusko, Kajaanin Kipinä, Fysione, Pörhön autoliike, Sportsnutrition.fi sekä lukuisat muut uraani tukeneet yksittäiset henkilöt. Sanat eivät riitä kertomaan, miten kiitollinen olen tarjoamastanne taloudellisesta tuesta urani eri vaiheissa. Ilman sitä tänne ei olisi päästy.

Minut muistettaneen kovien paikkojen urheilijana, sillä rikoin arvokisarajat viimeisissä mahdollisissa kisoissa ja yllätin usein tiukoissa paikoissa. Nautin siitä, kun jouduin noihin tilanteisiin. Se sai minut keskittymään vielä kovemmin ja kaivamaan jostakin sen viimeisen kipinän, jotta saisin parhaan tuloksen ulos itsestäni. Myös muiden äänekäs kannustaminen oli mielipuuhaani, kuten ehkä moni on saanut todeta. Useimmiten kisaviikonloppujen jälkeen oltiin ääni käheänä koko seuraava viikko.

Historian kirjoihin Elisa Leinosen parhaiksi tuloksiksi jäävät 100m aitajuoksussa 13,26 ja 60m aitajuoksussa 8,18. Nämä tulokset ovat vuodelta 2013. Upeita muistoja, upeita ihmisiä ja upeita kokemuksia teidän kaikkien kanssa. Nöyrä kiitos kilpasiskoille niistä kaikista vaiherikkaista hetkistä, jotka saimme yhdessä radalla kokea.

Tämän tekstin kirjoittaminen ei ollut kovin helppoa ja se syntyikin pikkuhiljaa menneiden viikkojen aikana. Olo on ollut vuoroin haikea ja itkuinen ja vuoroin ylpeä, onnellinen ja kiitollinen. Kävin kirjoittamisen aikana varmasti läpi uudestaan ne kaikki tunnetilat, joita kilpaurheilu pitää sisällään, äärilaidasta toiseen. Urheilu on ottanut paljon, mutta ehdottomasti se on antanut vielä paljon enemmän! Nyt on kuitenkin aika keskittyä niihin muihin sivuihin, joita elämässä on vielä käännettävänä. Treenaamista ei kukaan koskaan voi viedä minulta pois! Se on minulle aina kaikki kaikessa ja varmasti kulkee mukanani loppuelämän ajan. Tämä sivu kääntyy tänään, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä tulevat sivut tuovat vielä mukanaan ;)

                                           Nähdään kisakatsomoissa toverit!

                                                            Over and out.