Kauden avausta

Nyt on sitten kausi rykäisty käyntiin. Aidoissa aika 8,32 pienen soheltamisen jälkeen ei tietenkään tyydytä. Olen silti hyvillä mielin, sillä tiedän sen hyvän juoksun tulevan vielä seuraavien viikkojen aikana. On vaan jaloissa sellanen tunne! Sileällä juoksin pariin otteeseen ennätykseni, joka kirjataan nyt 7,64. Eteenpäin on siis menty ja erityisesti kiihdytysosa tuntui vaivattomalta ja helpolta, mutta maksimijuoksuvaihe sakkaa vielä hieman. Siinä riittää siis kevääksi työnsarkaa. Kolme starttia samalle päivälle, joten jalat oli tietenkin ihmeissään kisojen jälkeen. Nyt hieman palauttelua ja muutama hyvä treeni, niin ollaan valmiina seuraaviin koitoksiin. Nälkä on suuri!

Seuraavan kerran kilpailen ensi sunnuntaina Tähtien kisoissa Tampereella. Siellä on hienot kilpailut luvassa ja meilläkin on aidoissa kaksi juoksua. Alkuerät klo 16.10 alkaen ja finaali kisojen sähäkkänä päätöslajina klo 17.45. Jännitettävää riittää siis aivan loppuun saakka! Kisoista tulee myös suora lähetys, eli jos ette pääse nauttimaan kisoista paikan päälle, niin telkut auki ja parasta viihdettä sunnuntai-illalle TV2 klo 16.00 alkaen.

Nähdään siis Tampereella!

Urheilija keskiössä –mitä tapahtuu kulisseissa?

Kirjoitin seuraavan tekstin eräällä liikunnan yhteiskuntatieteiden opintoihin sisältyvällä kurssilla ja julkaisen sen nyt täälläkin, koska aihe on niin ajankohtainen. Se sisältää kannanottoja ja pohdintaa Huippu-urheilun muutostyöryhmän raporttin liittyen.


Urheilijan polku ja urheilija keskiössä ovat muutostyöryhmän raportin kantavia ja varmasti kauan mietittyjä voimasanoja. Ajatus niistä ja niiden kehittämisestä ovat kauniita ja pidän siitä, että huippu-urheiluun halutaan satsata paljon ja kehittää sen ympärille verkosto, jossa ajatellaan vain urheilijan parasta ja kehittymistä urheilijana. Pidän itsekin tärkeänä sitä, että urheilija asetetaan keskiöön ja olosuhteita lähdetään kehittämään hänen tarpeistaan käsin sellaisiksi, että ne kaikki palvelevat häntä saavuttamaan kansainvälisen huipputason.

Urheilija keskiössä on siis oikea ajattelutapa, mutta itseäni mietityttää, jos ajatus onkin vain kulissi.  Korostetaan urheilija keskiössä –ajattelua, mutta todellisuudessa rakennetaan ja lisätään tarpeettomia organisaatioita ja toimijoita huippu-urheilukentän laidalle. Laitetaan rahat suunnitteluun ja raskaiden organisaatioiden muodostamiseen, joiden yhtenäinen pyörittäminen on haasteellista. Toivon todella, että ajatukseni on vääriä!

Suunnitellaan suunnittelun ilosta ja luodaan erilaisia ohjelmia ja visioita, kuten seuraava: ”Urheilijan polun osaamisella, yhteistyöllä ja intohimolla parhaaksi pohjoismaaksi 2020.”. Pyöritellään huippu-urheilun arvoperustaa ja voivotellaan, kun ollaan urheilusponsoroinnissa jäljessä muita pohjoismaita miljoonia euroja. Missä on vika? Vaikuttaa siltä, että suomalaiset urheilupäättäjät ja työryhmät hallitsevat kyllä suunnittelun jalon taidon, mutta missä ovat keinot, joilla kaikki nuo hienot suunnitelmat toteutetaan. Minun silmissäni osa tuosta kahdesta ja puolesta miljoonasta eurosta pölähti tuhkana ilmaan jo siinä hetkessä kun sain tuon 40 –sivuisen kuvia vilisevän loppuraportin käsiini.

Olen monessakin asiassa muutostyöryhmän kanssa samaa mieltä ja raporttiin listatut kehittämiskohteet ovat huippu-urheilun saralla tänä päivänä hyvin ajakohtaisia. Akatemioita on kehitettävä laajemman huippu-urheilukulttuurin saavuttamiseksi ja joustavan urheilijan arjen muodostamiseksi erityisesti opiskelun ja urheilun yhdistämisessä. Osaamisohjelma tuo urheilijoille ja valmentajille tietoa, joita he eivät ehkä ole osanneet ajatella optimaalisen kehittymisen kannalta. Huippuvaiheen ohjelma taas varmistaa huippujen kehittymisen ja pysymisen maailman kärjessä. Nämä kaikki lunnollisesti tukevat toisiaan jos koko paletti saada käytännössä toimimaan, on siitä todella suuri apu.

Mutta saimmeko mitään uutta? Edellä esitetyt asiat tiedettiin varmasti jo ennen tämän projektin läpikäymistä. Tarvitaan rahaa, parempaa yhteistyötä lajiliittojen kanssa, akatemiaverkoston tiivistymistä, enemmän tukea kehittyvien urheilijoiden arkeen ja osaamisen kartuttamista. Tässähän on asioita, jotka ovat olleet urheilussa läsnä niin kauan, kun kilpaileminen ja harjoitteleminen ovat siihen kuuluneet. Silti oli tarpeellista vaivata näitä asioita edestakaisin kaksi vuotta ja käyttää siihen kohtuuttoman paljon rahaa. Niillekin rahoille olisi varmasti ollut tehokkaampia käyttökohteita itse urheilijoiden parissa ja voisimme olla jo aiemmin kuin 2020 pohjoisemaisessa vertailussa huippu-urheilumaa.

Rahaa tarvitaan aina ja varsinkin me urheilijat osaamme sanoa, mihin niitä resursseja huutavimmin tarvitaan. Odottelinkin, milloin meitä urheilijoita lähestytään ja tiedustellaan, mitä me tarvitsemme. Noin kuukausi sitten Olympiakomitea lähestyi sähköisen kyselyn muodossa. Kyselyn tarkoitus oli kartoittaa urheilijoilta ajantasaista tietoa epäkohdista ja nykytilasta, jotta järjestelmän urheilijalähtöinen kehittäminen on mahdollista. Kyselyn kohderyhmänä olivat aktiiviset ja jo huippu-urheilu-uransa päättäneet maajoukkuetason suomalaiset urheilijat. Kyselyyn osallistumisella kerrottiin olevan mahdollisuus vaikuttaa tukijärjestelmien kehittämistyöhön ja siviiliuran joustavampaan yhteensovittamiseen urheilu-uran kanssa. Ihmettelen, miksi tällainen kysely lähetettiin vasta nyt, kun suunnittelu on jo saatu päätökseen. Nämä asiat olisi pitänyt selvittää muutostyön alkuvaiheessa, sillä ne ovat koko muutoksen kantavan ajatuksen ”Urheilija keskiössä” oleellisimpia osia.

Muutosraportissa tulee hyvin vahvasti esille myös se, että huippu-urheilukulttuurin kehittyminen vaatii laajan organisaation kehittymistä. Toivottavasti tällä kehitystyöllä tarkoitetaan nimenomaan kehitystä siihen suuntaan, että johtajia karsitaan ja raskaita organisaatioita kevennetään. Johtaminen ei tee Suomesta huippu-urheilumaata vaan ratkaisevimman työn tekevät urheilijat ja valmentajat, joille suurin osa huomiosta tulisi suunnata. Toki toiminta vaatii suunntelmallisuutta ja oman pääkokkinsa, mutta liian monta samassa sopassa saa vain sotkua aikaan. Emme tarvitse kaikkia niitä väliportaan johtajia, joita nytkin erinäiset järjestöt ovat pullollaan.

Raportissa oli esitettynä erilaisia resurssi-ideoita, joista en tosin löytänyt uusia oivalluksia. Jo ennen kyseistä raporttia on tiedetty, että lajeista on muodostettava mielenkiintoisia tarinoita ja tehtävä voimakkaampaa brändäystä, jotta media ja penkkiurheileva suomalainen kiinnostuisivat. Esimerkiksi SM-liiga on osannut tehdä tämän brändäyksen jo 1970 -luvulla. Miksi muut lajit eivät ole menneiden vuosikymmenien aikana ottaneet siitä mallia ja lähteneet kehittämään omaa tuotettaan yhteistyössä jo toimivien lajiryhmien ja jopa median kanssa? Miksei ole rakennettu tarinoita ja saatu sponsoreita kiinnostumaan? 

Mietin pitkään, millä sosiologisella teorialla lähtisin tarkastelemaan tätä huippu-urheilun muutostyöryhmän työtä ja sitä, miten muutos tulee tästä jatkumaan. Pierre Bourdieu on puhunut vallan kentistä ja myös tähän kokonaisuuteen voidaan soveltaa hänen näkemyksiään. Kilpaurheilun ydin on yksinkertaisimmillaan ja ajatellessamme nimenomaan kilpailemista, puhdas esimerkki valtakentästä, jossa taistellaan erilaisista pääomista, kuten voittopalkinnoista, rahasta, maineesta ja kunniasta. Huippu-urheilijat rakentavat uransa aikana itselleen valtavat sosiaaliset ja kulttuuriset pääomat. Huippu-urheilun muutoksen tavoitteena on päästä toimimaan yhdellä suurella kentällä ja heidän tavoitteena on vähentää ainakin lajien välistä kulttuurisen pääoman taistelua. Urheilun luonne on hierarkkista, mutta lajien tukiorganisaatioiden ei tulisi hakeutua siihen asetelmaan ja vaan juuri muutostyöryhmän suunnitelman mukaisesti puhaltaa yhteen hiileen. 

Tämä huippu-urheilun muutostyöryhmän 40 –sivuinen raportti on Weberiä lainatakseni vain aiemmin keksittyjen ideoiden ideaalimalli siitä, miten suomalaisen urheilujärjestöelämän tulisi huippu-urheilijan tukemiseksi kehittyä. Tärkeintä on kuitenkin, että urheilija on asetettu keskiöön. Lavasteet urheilijan ympärillä ovat periaattessa tuttuja, mutta joko ne nyt saataisiin toimimaan kokonaisuutena ja vain urheilijan arkea edistäen. Jää siis nähtäväksi, kuinka puhtaasti nämä suunnitelmat toteutetaan ja keinot kulisseissa saadaan toimimaan. 

Missä mennään?

Buenas tardes amigos y amigas!

Täällä ollaan Teneriffan lämmössä. Kaksi viikkoa takana ja toivottavasti vielä yksi niitä parempi edessä. Ensimmäiseksi on pakko kehua tätä suomalaisurheilijalaumaa, joka on nyt täällä! Porukan yhteishenki on ollut aivan erilaista kun aikaisemmilla leireillä, joita olen koskaan etelässä viettänyt. Olemme useimmiten yhdessä syömässä, katselemassa lepopäivinäkin toistemme treenejä ja vietämme muutenkin enemmän aikaa porukalla. Se on ollut todella mukavaa. Olemme kuin yhtä perhettä!

Leiri on ollut harjoituksellisesti oma osaltani melko ailahtelevaa. Olen kova miettimään ja asioita ja myös stressaan, jos jokin ei oikein meinaa sujua. Kun tulimme tänne, jalat ottivat matkustuksesta melko pahasti itseensä ja olivat turvoksissa pari päivää. Oli vaikeuksia saada lenkkarit jalkaan.. Kun turvotus helpotti, olivat ensimmäiset treenipäivät tietenkin melko vaikeita, mutta kun selvisin niistä, seuraavat kuusi päivää menivät oikeinkin hyvin! Treeneissä vauhdit kasvoivat ja aitatekniikassakin oli muutamassa treenissä havaittavissa hieman flowta.

Mutta sitten yhdessä päivässä suunta kääntyi aivan päälaelleen. Tarkoitukseni oli juosta aitanopeuskestävyyttä, mutta jo aamulla tunsin, että nyt on kroppa aika väsynyt. Sinnikkäästi kuitenkin menin kentälle, verryttelin ja otin avausvedot, jotka tuntuivat todella vaikeilta. Juoksin kaksi ensimmäistä vetoa ja eihän siitä mitään tullut. Olin todella pettynyt ja väsynyt ja en pystynyt pidättelemään kyyneleitäni. En ole koskaan aiemmin itkenyt urheilukentällä muiden ihmisten nähden, mutta tulipahan nyt sekin tehtyä. Olin odottanut kyseistä treeniä todella paljon ja ehkä siksi ladannut siihen muita treenejä enemmän ja niinpä se kääntyikin minua vastaan. Jätin treenin kesken ja päätimme, että kevyt jakso alkaa kolme päivää suunniteltua aiemmin.

Olen kuitenkin hyvillä mielin, sillä tiedän että asiat oli hyvällä mallilla ennen tuota treeniä. Kun mietin nyt jälkeenpäin, olivat ensimmäiset merkit väsymyksestä havaittavissa jo aitapäivää edeltävässä treenissä. Silloin olin alkuun todella väsynyt, mutta treeni parani loppua kohden, joten en vielä osannut huolestua. Ennen olen pystynyt tekemään kovemman kahden viikon treenipätkän vielä näinkin lähellä kisakautta, mutta ilmeisesti tehoja on nyt saatu aiempaan paremmin irti ja siksi kroppa ei vaan jaksanut enää. Nyt on vaan maltettava ja annettavan hermoston palautua. Tavoitteena saada tälle viikolle vielä kaksi hyvää aitatreeniä ja yksi sähäkkä voimasessio. Muuten yritän nauttia auringosta ja kerätä nopeutta suoraan iholleni :)

Pienestä stressistä ja takapakista huolimatta aion kääntää tämän leirin vielä voitokseni! Pakottamalla se kisakunto ei varmasti tule ja siksi nyt onkin vain panostettava laatuun ja hyvään fiilikseen!

Mielipidekirjoitukseni Huippu-Urheilu -uutisiin

Liitto koheltaa valinnoissaan – taas!

Olen 25-vuotias naispika-aitajuoksija. Vuonna 2008 juoksin sadan metrin aidat aikaan 14,82. Olin tuolloin jo useamman vuoden hakannut päätäni seinään paikallaan junnaavien ja jopa huononevien tulosten kanssa. Mielessäni pyörivät lopettamispäätökset, mutta palo kehittyä urheilijana ja haaste kavuta ylös tavoitteideni portaita sai minut jatkamaan uraani. Tuota päätöstä en ole katunut päiväkään!

Päätöksen jälkeen onnistuin löytämään urheilijana kehittymisen suunnan, jota kaikki eivät välttämättä löydä koskaan. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni, kehoani ja harjoittelemaan tavoilla, jotka tuottavat tulosta. Olen onnistunut kapuamaan portaan kerrallaan kohti tavoitteitani. Viime kesänä selvitin yhden ainakin omissa ajatuksissani merkittävän portaan, kun juoksin EM-kisoihin vaadittavan A-tulosrajan ja paransin kyseisissä kisoissa ennätykseni lukemiin 13,29. Neljä vuotta sitten juostu aika on parantunut yli puolitoista sekuntia. Joka vuosi tulokset ovat menneet eteenpäin ja ilo urheilemiseen on suuri.

Kun puhun urheilu-urastani ja siihen liittyvistä tavoitteista, näen  ne ennemminkin portaina kuin polkuna. Siihen liittyy myös paljon vastoinkäymisiä ja ikäviä teräviä kulmia, joista monet eivät edes tiedä. Viimeisin terävä kulma minun  kohdallani on ollut tämän syksyiset valmennusryhmien valinnat.

Valinnoille asetettiin tietyt kriteerit. Itse olen Euroopan tilastossa sijalla 38,  joten sinänsä ymmärrän miksi minua ei  valittu. Valituiksi on kuitenkin tullut urheilijoita, jotka eivät myöskään noita kriteerejä täytä . Näyttääkin siis siltä, että kriteerien tulkinta on ollut enemmän tai vähemmän epämääräistä.

Minulle on kerrottu, että asetettujen kriteerien lisäksi johtoportaalla ja valitsijoilla on mahdollisuus käyttää henkilökohtaista pohdintaa jokaisen urheilijan kohdalla. Tämä tarkoittanee sitä, että jos on lähellä noita asetettuja kriteerejä, voidaan valintaa harkita erityisen kehittymisen tai menestyksen vuoksi. Eli jos viime kesänä osoitti kehittymistä lajissaan parantaen ennätystään ja onnistui esimerkiksi arvokisoissa, voitiin ryhmään valita. Minulle kerrottujen perustelujen painotuksena oli se, että jonnekin se raja oli vain vedettävä, sillä budjetti oli niin tiukka. Voiko budjetilla perustella yksittäisten urheilijoiden valintoja? Eikö se ole laadittu ennen niiden tekoa?  Hauskinta tässä on se, että mitään selkeää rajaa ei ole olemassa tai se on todella häilyvä, kun tarkastelemme kriteerejä ja ryhmiin valittuja. Sitä on venytetty vähän sinne sun tänne henkilökohtaisen pohdinnan värittämänä. Perusteluja taitaa löytyä niin monta kuin on valittuja tai valitsematta jätettyjä urheilijoitakin.

Nuorten tilastoja on verrattu aikuisten vastaaviin kun on valittu urheilijoita aikuisten EM-ryhmään. Valitut ovat kovia tekijöitä ja voivat todellakin menestyä tulevaisuudessa, mutta mielestäni niiden, jotka ovat lähempänä sitä Euroopan tai maailman kärkeä, tulisi olla korkeammalla myös silloin, kun tehdään valintoja valmennusryhmiin. Miten valitsijat perustelevat sen, että heikommalla tuloksella tilastossa oleva on potentiaalisempi menestyjä seuraavissa arvokisoissa?

Vai onko kyse sittenkin pärstäkertoimesta? Jos urheilijan tyyli liikkua sillä omalla ”polullaan” ei miellytä päättäjiä, hän ei ansaitse osakseen luottamusta ja valintaa ryhmään. Jos on kypsynyt ja kehittynyt urheilijana keskivertoa myöhemmin, niin ilmeisesti oletetaan, ettei ainakaan jatkossa voi enää kehittyä.

Vaikka ryhmiin kuuluminen on osin vain muodollisuus, siihen liittyy myös se tärkeä taloudellinen puoli. Jos voisin sanoa kuuluvani EM-ryhmään, olisi se minulle valtava valttikortti henkilökohtaisten tukijoiden hankinnassa. Minulle ryhmään kuulumisen antama status ei ole kuitenkaan se tärkein asia, vaan  olen huolissani taloudellisista mahdollisuuksistani panostaa urheilemiseen ja huipulle tähtäämiseen. Tiedän, että ryhmään kuuluminen ei olisi ratkaissut tilannetta, mutta apu se olisi kuitenkin ollut.

Monet ovat puhuneet minulle SUL:n toiminnasta pienten piirien puuhasteluna. Ainahan se on ollut hieman etelän piirien sisäisesti rakentunutta, mutta toisaalta suuri osa yleisurheilun harrastajista ja ammattimaisesti harjoittelevista urheiljoista on etelästä ja ehkä siksi myös päätöksenteko on keskittynyt sinne. Samat henkilöt ovat tehneet näitä päätöksiä pitkään ja siksi herääkin kysymys tärkeiden pelisuhteiden ylläpitämisestä. Vain he, jotka siellä toimivat ja päätöksiä tekevät, voivat miettiä oman tuntonsa kanssa, ovatko valintoihin vaikuttaneet tietyt "hyvä veli" -järjestelmän vaatimat suhteet.

Milloinkohan on tulossa luvattu johtoportaan tuuletus? Kaikki viime vuosien kohellukset erinäisten valintojen kanssa ja niistä syntynyt epäluottamus organisaatiota kohtaan pistää miettimään, mitä varten Suomen Urheiluliitto on olemassa? Mielestäni itse urheilun ja tulosten pitäisi olla kaiken yläpuolella ja puhua puolestaan.

Olisiko parempi vain unohtaa koko SUL ja myös se arvostus, jota ainakin itse olen sitä organisaatiota kohtaan joskus kokenut. Paljon suuremman tuen olen saanut teiltä kaikilta mahtavilta ihmisiltä, jotka olette tukeneet näidenkin vastoinkäymisten aikana. Te olette jaksaneet valaa minuun tsemppiä taistella eteenpäin. Toivottavasti muutoksia on todellakin luvassa, jotta pystyisimme taas joskus arvostamaan sitä organisaatiota, jonka pitäisi olla olemassa portaidemme terävien reunojen pyöristämistä varten.

Elisa Leinonen

pika-aitajuoksija